Blogi: Ihana kamala vammaisten kerho

Kun populaarikulttuuri ja iso osa yhteiskunnasta antaa ymmärtää, että vammaisuus tai erilaisuus ylipäätään on huono asia, ei ole ihme, että ei haluta tulla kutsutuksi vammaiseksi. Mutta onko vammaisuuden aina pakko olla negatiivista? Ja kuka päättää, ettei se voisi olla ylpeyden aihe?

Kun mietin itseäni noin vuosi takaperin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua tulla luokitelluksi vammaiseksi. Halusin vain olla ihminen, en halunnut kuulua mihinkään omituisten otusten kerhoon. Halusin olla normaali, en mikään erityistapaus. En kuitenkaan tajunnut, että kaikki ovat normaaleja ja epänormaaleja. Kaikkihan ovat erilaisia, joten onko kukaan loppupeleissä normaali?

Toisaalta on hyvä ottaa ihmiset ihmisinä, sillä kaikista piirteistämme huolimatta me kaikki olemme aina saman arvoisia. Toisaalta on hyvä muistaa myös ne vähemmistöt, joihin kuuluu ja miten ne vaikuttavat elämään. Esimerkiksi nyt vammaisuus: se on silti osa, minua halusin tai en, ja se tuo omat haasteensa arkeeni. Vammaisuuden hienoja puolia ei silti saa unohtaa. Esimerkiksi vertaistuki tai omat yksityiset urheilukisat. Elämäni olisi ihan erilaista nyt, jos en olisi sokeutunut, mutta en rupea jossittelemaan. Varmaa on vain, etten kirjoittaisi tätä. Vammautumiseni kautta olen törmännyt moniin hienoihin ihmisiin, olen päässyt mahtavaan yhteisöön ja minusta on tullut tuhat kertaa viisaampi mitä ableismiin ja esteettömyyteen tulee.

Mutta miksi ihmiset sitten ovat sitä mieltä, että on negatiivista kuulua vähemmistöön? No varmastikin siksi, että vähemmistöistä puhutaan yleensä aika negatiivisesti. Jos miettii sitä kuvaa vammaisuudesta, jonka esimerkiksi populaarikulttuuri antaa, ei ole ihme, ettei vammaisuutta koeta hirveän hohdokkaana. Enkä ihmettele sitä, että monesta vammaisuus on surkea kohtalo, kun siitä puhutaan siihen sävyyn, että me emme voi tehdä mitään. Se on kuitenkin valetta. Totta kai on niitä asioita, mitä emme voi tehdä, mutta mahdollisia asioita on kuitenkin paljon enemmän. Ja joihinkin asioihin tarvitsee avustajaa, mutta entä sitten? Ja onneksi useimmat avustajista ovat vähintäänkin siedettäviä.

Miksi minä sitten muutin mieleni? Löysin itseni VEERA-hankkeen vertaistapahtumasta ja ymmärsin, että tämä yhteisö on maailman siistein. Tajusin, etten ole yksin kokemuksieni kanssa ja, että voin ylpeänä käyttää itsestäni termiä vammainen. Otin jopa itseeni kesällä, kun tuttavani sanoi, etten minä ole vammainen. Vammainen on myös positiivinen termi, sen ei tarvitse olla negatiiviselta kalskahtava välteltävä sana, jota ei saa käyttää. Ja totta kai tulee niitä päiviä, jolloin ei missään nimessä halua olla vammainen tai millään lailla erilainen. Valitettavasti vammastaan ei noin vain pääse eroon, joten kohtaloonsa on tyydyttävä. Ja on paljon mukavampaa elää vammaisena, joka on ylpeä vammaisuudestaan, kuin vammaisena, joka vihaa vammaisuuttaan.